Intro

Winter Warrior Finland sai alkunsa yhdestä huolettomasta lauseesta.

“No järjestetään sitten sellainen.”

Sanoin sen miehelleni Simolle lähes puolivahingossa, kun hän kertoi kotiin palattuaan Tough Guy -estejuoksukisasta Englannista. Silloin en vielä tiennyt, että tuo lause johtaisi vuosia kestävään projektiin, kymmeniin talkoolaisiin, satoihin kisaajiin – ja lopulta tähän tarinaan.

Winter Warrior Finland oli talvinen esteratajuoksukilpailu, jota järjestimme Simon kanssa ensin Ylläksellä ja myöhemmin Tampereella. Olen Maria, toinen tapahtuman järjestäjistä. Tämä on kertomus siitä, mitä tapahtui tuon lauseen jälkeen.

Kirjoitin tämän tarinan alun perin ennen kaikkea itselleni – muistoksi ja ehkä myös prosessoidakseni päätöstä lopettaa kisan järjestäminen. Päätin kuitenkin jakaa sen, koska ajattelin, että siitä voisi olla iloa tai hyötyä jollekin toiselle, joka joskus miettii vastaavan tapahtuman järjestämistä.

Kaikki alkoi yhdestä huolettomasta lauseesta

Tarina alkoi reilut yhdeksän vuotta sitten, kun Simo tuli kotiin Tough Guy -estejuoksukisasta Englannista. Hänen kaveriporukkansa, Sikaniskat, oli jo useana vuonna matkustanut sinne kilpailemaan. Tough Guy järjestettiin tammikuussa hyytävissä olosuhteissa, ja sitä pidetään tämän tyyppisten OCR-kisojen äitinä.

Muistan hyvin, kun Simo lähti sinne ensimmäistä kertaa. Se kuulosti oikeasti aika pelottavalta. Olisin halunnut kotona jotenkin seurata kisaa, mutta mitään liveseurantaa ei ollut. Sosiaalisessa mediassakaan ei kisapäivän aikana sieltä päivitetty mitään.

Se jäi mieleen. Ehkä juuri siksi meille on myöhemmin ollut tärkeää, että Winter Warriorista pystyy seuraamaan edes jotain ainakin somen kautta.

Vuonna 2017 Simo palasi taas kotiin Tough Guysta. Hän oli innoissaan ja kertoi, miten olivat poikien ja muiden kisaajien kanssa puhuneet siitä, miten hienoa olisi järjestää vastaava kisa paikassa, jossa on oikea talvi. Englannissa oli kylmää ja ankeaa, mutta ei sellaista talvea kuin meillä Suomessa: ei lunta, ei jäätä.

Silloin minä avasin suuni ja sanoin sen lauseen, johon olemme myöhemmin monta kertaa palanneet.

“Eikös sellainen sitten järjestetä, jos kerran siitä olette haaveilleet.”

Se oli helppo lause sanoa.

Simo juoksemassa Tough Guy -kilpailussa

Ensimmäiset askeleet tuntemattomaan

Meistä kumpikaan ei ollut koskaan järjestänyt urheilukisaa, eikä oikeastaan mitään muutakaan isompaa tapahtumaa. Meillä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mihin olimme ryhtymässä. Päätimme vain alkaa selvittää asiaa askel kerrallaan.

Tässä vaiheessa emme myöskään vielä täysin ymmärtäneet, mitä se tarkoittaisi käytännössä. Meillä molemmilla oli kokopäiväinen työ täysin toisella alalla, ja Winter Warrioria alettiin rakentaa iltaisin, viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Olimme silloin helmikuussa Helsingissä viettämässä pitkää viikonloppua tangotapahtumassa. Tanssit jäivät kuitenkin aika vähiin, kun päädyimme istumaan hotellihuoneessa läppärit auki ja pohtimaan, miten tällaista kisaa voisi järjestää.

Ensimmäinen kysymys oli, missä kisa voitaisiin toteuttaa. Alusta asti oli selvää, että tarvitaan kunnon talvi. Täytyy olla lunta, mäkistä maastoa ja järvi. Järvi oli välttämätön, koska alusta saakka avantoeste kuului keskeisenä elementtinä ideaan. Jossain vaiheessa sille keksittiin nokkela nimikin: I Scream Tunnel.

Simo alkoi tutkia karttaa ja löysi Ylläkseltä paikan, jossa järvi sijaitsi kahden tunturin välissä. Se näytti ainakin kartalla täydelliseltä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut koskaan käynyt siellä. 

Onneksi meillä oli yksi tuttava, joka toimi alueella mökkiyrittäjänä. Häneltä kyselimmekin ensimmäisiä neuvoja, kun emme oikein tienneet mistä pitäisi lähteä liikkeelle.

Pian selvisi, että alue kuuluu Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Niinpä soitin kansallispuiston johtajalle ja kerroin ajatuksesta järjestää siellä juoksukisa. Hän suhtautui ehkä hieman epäillen, mutta silti positiivisesti. 

“Metsässä on pitkälle toista metriä lunta. Jos te sinne haluatte mennä juoksemaan, niin siitä vaan”, hän nauroi.

Todellisuudessa lupien saaminen ei tietenkään ollut ihan niin yksinkertaista. Mutta tuon puhelun jälkeen tuntui siltä, että kisa voisi oikeasti olla mahdollinen. Ennen sitä meidän pitäisi tietenkin päästä Ylläkselle katsomaan paikkoja ja ottamaan kuvia ennen kuin lumet sulaisivat.

Nimi syntyy: Winter Warrior Finland

Myös kisan nimi – ja samalla koko brändi – alkoi hahmottua tuona samana viikonloppuna, kun kartalta etsittiin sopivaa kisapaikkaa.

Koko suunnittelun lähtökohtana oli yksi yksinkertainen kysymys: millaiseen kisaan Simo itse haluaisi osallistua? 

Vastaus oli selvä. Kisan pitäisi olla oikeasti rankka. Sellainen, joka antaa mahdollisuuden haastaa itsensä tosissaan. Simo on aina nauttinut siitä oudosta mutta tutusta tunteesta, kun joutuu vetämään itsensä äärirajoille ja huomaa silti pystyvänsä jatkamaan. 

Halusimme tehdä kisan, joka olisi riittävän kova, että joku olisi valmis matkustamaan sen takia ulkomailta asti Lappiin.

Talvi – Winter –  oli alusta asti koko idean ydin, vaikka tiesimme hyvin, että kesäkisan järjestäminen olisi ollut helpompaa ja luultavasti myös taloudellisesti järkevämpää. 

Sana Warrior taas kuvasi meille ennen kaikkea asennetta. Ei sotaisuutta, vaan sitkeyttä, rohkeutta ja kunniallisuutta. Ajatusta siitä, että ihminen pystyy enempään kuin uskoo – ja että vahvuus näkyy myös siinä, miten kohtelee muita.

Nimeksi muodostui lopulta Winter Warrior Finland. Sloganiksi kehitettiin The toughest OCR above the Arctic Circle. 

Varasimme domainin nettisivua varten ja rekisteröimme jopa tavaramerkin. Siinä vaiheessa projekti alkoi tuntua jo todelliselta. 

Logoon Simo sai idean tulitikkuaskista, mutta ymmärsimme onneksi teettää oikean logon tutulla ammattilaisella. 

Seuraava haaste oli kuitenkin heti edessä: miten tällainen kisa oikein markkinoidaan?

Meillä ei ollut vielä kisaa. Ei kuvia. Ei videoita – eikä oikeastaan mitään, millä selittää ihmisille, mitä olimme tekemässä.

Tulitikkuaski, joka toimi logon inspiraationa

Lopullinen logomme

Ensimmäinen matka Ylläkselle

Ensimmäinen matka Ylläkselle toteutui huhtikuussa. Pääsimme kiertämään aluetta ja Simolle alkoi nopeasti hahmottua kisareitti. 

Kesänkijärvi tuntui heti täydelliseltä paikalta. Järvi sijoittui luontevasti reitin keskivaiheille ja sen ympärillä nousivat kaksi tunturia: Kellostapuli ja Kesänki. Maisema oli upea. Tuntureilla teki mieli vain pysähtyä hetkeksi ja hengittää hiljaisuutta. Tunturin päältä näki järvelle asti, ja jo silloin syntyi ajatus siitä, että yleisö voisi jollain tavalla seurata kisaa myös kauempaa rinteiltä.

Kisakeskukseksi saimme sovittua luontokeskus Kellokkaan. Siellä tapasimme myös Ylläksen matkailun vetäjän, jolta saimme paljon arvokkaita neuvoja. Monet hänen kommenteistaan ovat tulleet mieleen monta kertaa myöhemminkin.

Hän sanoi sen hyvin suoraan:

Uuden tapahtuman luominen vaatii paljon työtä. Kolmas vuosi näyttää totuuden – silloin tapahtuma lähtee lentoon, jos on lähteäkseen.

Hän puhui myös tapahtumien talouden realiteeteista: osallistumismaksuilla katetaan kulut, ja järjestäjien palkka tulee sponsoreilta – jos tulee.

Lisäksi hän korosti talkooväen merkitystä. Samalla kävi selväksi myös, että paikallisen talkooväen saaminen ei tulisi olemaan helppoa. Lomakeskuksessa vakituista paikallista väkeä on vähän, ja hekin valmiiksi kiireisiä matkailijoiden parissa.

Ylläksellä vietimme pitkiä päiviä ulkona. Kiersimme reittiä, kuvasimme materiaalia ja yritimme kerätä jotain sellaista, millä kisaa voisi myöhemmin markkinoida. Lunta oli vielä sen verran, että maisema näytti talviselta, vaikka tuntureiden rinteet olivat jo paikoin paljasta rakkaa.

Myöhemmillä reissuilla nautimme Simon kanssa myös ihan vain siitä, että pääsimme kahlaamaan syvissä lumihangissa ja hassuttelemaan kuin lapset. Kuvasimme kaikenlaisia hölmöjä videoita ja kokeilimme esimerkiksi, millaisella tekniikalla yli metrin syvyisessä lumessa oikein pystyy kulkemaan.

Etelä-Suomessa asuville sellaiset hanget ovat nykyään lähinnä lapsuuden muistoja.

Rakastan patikointia ja ulkoilua. Erityisesti talvella ulkoilu Lapissa on minulle jotain aivan erityistä. 

Vasta paljon myöhemmin tajusin yhden ironisen asian. 

Kisan järjestäminen on ainakin 90 prosenttia tietokoneella istumista. En ole koskaan liikkunut ja ulkoillut niin vähän kuin Winter Warriorin ensimmäisinä vuosina. 

Vuosi 2017, reitti hahmottuu

Maisemaa Pirunkurun yläpäästä. Taustalla Kesänkijärvi ja Kellostapuli.

Sama kuvaussuunta Kesänkitunturin päällä. Taustalla Kesänkijärvi, Kellostapuli ja Yllästunturi.

Kansallispuiston säännöt ja ensimmäinen oppitunti

Alusta asti meille oli tärkeää myös luonnon arvostaminen ja siitä huolehtiminen. Kansallispuistossa toimiessa tämä korostui luonnollisesti vielä enemmän. 

Talvi suojaa luontoa onneksi monella tavalla, ja se oli myös yksi syy siihen, miksi kisan järjestäminen ylipäätään oli mahdollista. Silti toimintaan liittyi paljon rajoituksia, eikä kaikkea osattu alussa tehdä aivan oikein.

Yksi opettavainen tilanne tuli vastaan jo varhaisessa vaiheessa, kun kuvasimme markkinointivideota. Olimme kuvanneet materiaalia lumisessa maastossa ja juosseet yhden kohdan läpi täysin tietämättämme paikassa, jossa kasvaa suojeltavaa sammalta. 

Aluetta ei ollut merkitty maastoon millään tavalla, eikä talviaikaan liikkumista siellä muutenkaan ollut rajoitettu. Emme siis ymmärtäneet tehneemme mitään väärää.

Kun olimme kesäkuussa julkaisseet videon ja ensimmäiset tiedot tulevasta kisasta, meitä pyydettiin poistamaan video. 

Hankala tilanne. Meillä oli käytännössä tasan yksi markkinointivideo. Uuden kuvaaminen ollut enää mahdollista, koska lumi oli jo sulanut. 

Onneksi keskustelun jälkeen pääsimme sopimukseen, ja saimme käyttää kuvaamaamme videota. Samalla saimme hyvän oppitunnin siitä, kuinka tarkkana kansallispuistossa toimiessa täytyy olla. 

Ideasta tehtävälistoiksi

Selvitettäviä asioita oli valtavasti, ja ne tulivat vastaan yksi kerrallaan. Simon urheilukavereista ja meidän ystäväpiiristämme löytyi onneksi monta ihmistä, jotka innostuivat ideasta. Vähitellen meille alkoi muodostua noin 10–20 hengen talkooporukka, joka oli valmis lähtemään Lappiin kisaa järjestämään. Osa osallistui myös suunnitteluun, mikä helpotti paljon.

Se oli kuitenkin lopulta vain pieni osa kokonaisuutta. 

Piti rakentaa nettisivut ja avata somekanavat. Selvittää luvat ja muu byrokratia. Suunnitella mitalit ja T-paidat ja etsiä niille toimittajat. Ratkaista, miten ilmoittautuminen hoidetaan ja millä tavalla ajanotto kisassa toteutetaan. 

Entä reitin merkintä? Tai esteet?

Lisäksi piti miettiä, millaisia kumppaneita tarvitaan ja mistä niitä voisi löytää. Miten viestintä hoidetaan eri tahojen kanssa ja miten koko tapahtumaa ylipäätään markkinoidaan. 

Ja tietenkin yksi tärkeä asia: kuvaajat. Kisaajille on tärkeää saada kuvia jaettavaksi, ja meille oli selvää, että kisasta tarvitaan myös materiaalia, jolla seuraavaa vuotta voitaisiin markkinoida.

Sitten oli vielä liuta muita käytännön kysymyksiä. Mistä saadaan riittävästi talkooväkeä? Miten heidän majoituksensa järjestetään?

Kisaa rahoitettiin käytännössä itse, ja budjetti oli pieni. Sponsorit olivat oma lukunsa. Uudelle tapahtumalle niiden saaminen oli käytännössä todella vaikeaa. Tuotesponsoreita oli onneksi mahdollista löytää, kun vain jaksoi kontaktoida riittävän monta yritystä. Saimme esimerkiksi palkintoja sekä juomia jaettavaksi kisaajille maalissa. 

Ensimmäinen ilmoittautuja

Ilmoittautuminen saatiin lopulta auki 1. syyskuuta. Markkinoimme sitä sosiaalisessa mediassa ja päätimme arpoa ensimmäisen viikon aikana ilmoittautuneiden kesken Winter Warrior -juoksupaidan. Ajattelimme, että pieni kannustin voisi auttaa saamaan ilmoittautumisia liikkeelle.

Tapio Vaasasta oli törmännyt kisan mainokseen. Hän ajatteli, että tällainen kisa menee varmasti nopeasti täyteen, joten hän ilmoittautui heti, kun ilmoittautuminen aukesi.

Ensimmäisen viikon jälkeen suoritimme arvonnan. Tapio voitti. Hän oli voitosta yllättynyt ja onnellinen. 

Meille arvonta oli melko yksinkertainen toteuttaa. 

Tapio oli nimittäin ainoa ilmoittautunut. 

Tapio juoksi ensimmäisessä kisassa numerolla 1. Siitä tulikin perinne. Hän on juossut samalla numerolla jokaisessa Winter Warrior -kisassa, eikä yksikään vuosi ole jäänyt väliin. 

Viimeisinä vuosina mukana on ollut myös Tapion poika. Tällaiset tarinat ovat vuosien varrella antaneet meille voimaa jatkaa kisan järjestämistä.

Tapio vuoden 2018 kisassa, numerolla 1.

Winter Warrior Finland 2018

Ensimmäinen kisa toteutui 21.4.2018. Mukana oli 37 osallistujaa viidestä eri maasta.

Osallistujia ei ollut paljon, mutta olimme silti onnistuneet houkuttelemaan kisaajia Euroopasta asti Lappiin. Se toi tapahtumaan heti kansainvälisen tunnelman ja vahvisti tunnetta siitä, että idea talvisesta OCR-kisasta ei ollutkaan aivan mahdoton.

Mieleen tulee hauska hetki lähtöviivalta.

Kisaajat odottivat malttamattomina ja jännittyneinä lähtömerkkiä, valmiina säntäämään matkaan. Me liikuimme lähtöalueella lumikengät jalassa, ja kaikki näytti siltä kuin lumella voisi juosta normaalisti.

Kun lähtömerkki annettiin, kisaajat ottivat pari ensimmäistä askelta ja sitten jalat upposivat metrin syvyiseen lumihankeen.

Pitkä lähtösuora etenikin lopulta konttaamalla.

Jo ensimmäisessä kisassa mukana oli myös lipunkantajaperinne. Idea sai alkunsa vuosia sitten leikkimielisenä kilpailuna. Simon Sikaniska-porukka keksi kantaa Suomen lippua kisoissa yksinkertaisella säännöllä: lippu kuului sille, joka pääsi ensimmäisenä maaliin. Jos ohitti lipunkantajan, sai napata lipun itselleen.

Winter Warriorissa päätimme tehdä siitä osan kisaa. Jokaiselle maalle, josta kisassa oli osallistujia, varattiin oma lippu. Kun ensimmäinen kyseisen maan kisaaja saapui lipulle reitin loppupuolella, hän sai ottaa sen mukaansa ja kantaa sitä kohti maalia. 

Loppusuoralla oli vielä esteitä, ja vasta maaliviivalla selvisi, keistä tuli lipunkantajia.

Tunnelmaa lähtösuoralta

Lähtö tapahtui suoraan umpihankeen. Ainoa tapa edetä vajoamatta lonkkia myöten lumeen oli konttaamalla.

Talkoohenki ja yhteisö

Ensimmäisenä vuonna muodostui myös talkooporukan ydin, joka pysyi pääosin mukana loppuun asti. Itselleni erityisen tärkeää oli se, että mukana oli myös poikani ja hänen puolisonsa, nykyinen miniäni. Viimeisinä vuosina he ovat olleet valtavan suuri apu koko tapahtuman toteuttamisessa. Ilman Winter Warrioria en myöskään olisi koskaan saanut mahdollisuutta tutustua miniääni niin hyvin.

Perheestä ja ystävistä muodostuneen porukan lisäksi saimme tärkeän yhteistyökumppanin Sieppijärven Sisusta. Heiltä löytyi tarvittava lisätalkoovoima, että kisaorganisaatio saatiin kasaan. 

15 kilometrin reitti esteineen vaatii yllättävän suuren määrän ihmisiä. Ensimmäisenä vuonna toimitsijoita olikin enemmän kuin kisaajia.

Kisaviikko oli hektinen. Usko meinasi välillä loppua kesken, ja Simon kanssa syntyi useampikin riita. Kun samaan aikaan yrittää ratkaista kymmeniä asioita ja väsymys painaa, pienetkin asiat voivat tuntua isoilta.

Kisapäivänä kaikki kuitenkin loksahti paikoilleen. Sekä kisaajat että talkooporukka olivat yhtä hymyä, ja päivän päätteeksi oli kaikille selvää, että tämä kisa täytyy järjestää myös seuraavana vuonna.

Yksi pieni idea syntyi jo suunnitteluvaiheessa. Joku ehdotti, että tehdään estevalvojille lista osallistujista ja kannustetaan heitä reitillä käyttämään kisaajien etunimiä. 

Se osoittautui yllättävän merkitykselliseksi asiaksi. Kisaajat olivat siitä todella otettuja, ja sydämelliset vapaaehtoiset saivat valtavan hyvää palautetta. Samalla siitä tuli osa tapahtuman kulttuuria. 

Vuosien varrella olemme saaneet paljon liikuttavaa palautetta juuri tästä. Siitä, että osallistuja ei ole pelkkä numero, vaan ihminen, joka kohdataan nimeltä ja jonka suoritusta kannustetaan aidosti.

Talkooporukan hassuttelua

Talkooporukka Ylläksellä

Winter Warrior 2019

Seuraavana vuonna työtä oli edelleen paljon, mutta intoa riitti. Oli myös helpompi jatkaa, kun takana oli jo yksi onnistunut kisa. 

Kävimme läpi osallistujilta ja vapaaehtoisilta saadut palautteet ja järjestimme omia lessons learned -tilaisuuksia. Ensimmäisestä kisasta oli kertynyt paljon kuvia ja videomateriaalia, joten meillä oli nyt myös jotain, millä kisaa pystyi oikeasti markkinoimaan.

Osallistujien määrä tuplaantui. Se oli meille tärkeä askel, vaikka kokonaismäärä pysyikin vielä melko pienenä. 

Mielenkiintoista oli, että ulkomaalaisia osallistujia oli edelleen enemmän kuin suomalaisia.

Olimme onnistuneet asemoimaan kisan todella vaativaksi. Se toi kansainvälistä kiinnostusta, mutta sillä oli myös toinen puoli. 

Moni kertoi kuulleensa kisasta ja pitävänsä ideaa hienona, mutta koki sen liian pelottavaksi tai liian haastavaksi. Lisäksi Lapin matkakustannukset muodostivat monelle kynnyksen. Suomalaisillekin matka tuntui usein yllättävän suurelta päätökseltä.

Kisan viimeinen este oli kaivautua hangessa makaavan tukin alitse. Este oli yksinkertainen, mutta haastoi sekä henkisesti että fyysisesti. Kilpailija näki loppusuoran jo edessään, mutta kaivaminen viimeisillä voimilla oli yllättävän raskasta, ja tekniikallakin oli lopulta iso merkitys suoritusnopeudessa.

Avantoeste I Scream Tunnelin jälkeen fiilis on voittamaton

Kolmas vuosi ja maailma pysähtyy

Edessä oli se paljon puhuttu kolmas vuosi. Kuten jo varhaisessa vaiheessa opittiin, kolmas kerta näyttäisi lähteekö tapahtuma oikeasti lentoon.

Ilmoittautuminen lähti hienosti liikkeelle. Näytti siltä, että osallistujamäärä tuplaantuisi jälleen. Saimme myös ensimmäisen lupauksen varsinaisesta taloudellisesta sponsoroinnista. Paikallinen yrittäjä oli seurannut puuhiamme ja kertoi kuulleensa muilta hyvää palautetta tapahtumasta. 

Se tuntui merkittävältä askeleelta, koska Lapissa toimiessa olimme huomanneet, että etelästä tuleviin järjestäjiin suhtauduttiin paikoin hieman epäluuloisesti. 

Tuolloin oli vuosi 2020.

Alkuvuodesta alkoi kuulua yhä huolestuttavampia uutisia uudesta viruksesta, mutta vielä pitkään näytti siltä, ettei sillä olisi vaikutusta kisaan. Valmistelut etenivät normaalisti, ilmoittautuneita oli enemmän kuin koskaan ja kaikki vaikutti olevan hyvällä mallilla.

Kun kisaviikko lähestyi, kaikki oli käytännössä valmista. Olimme jo itse Lapissa, viimeistelemässä järjestelyjä. 

Sitten tilanne muuttui hyvin nopeasti. Yhtäkkiä rajoituksia alettiin kiristää, tapahtumia peruttiin ympäri maailmaa ja lopulta myös Suomessa tehtiin päätökset, jotka pysäyttivät kaiken. 

Vain viikkoa ennen kisaa kävi selväksi, ettei tapahtumaa voida järjestää.

Se oli kova paikka meille. Takana oli kuukausien työ, ja kaikki oli jo valmiina. Silti vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Kisa jouduttiin perumaan.

Halusimme tehdä jotain lieventääksemme kisaajien pettymystä.

Keksimme ajatuksen virtuaalikisasta. Pyysimme osallistujia kuvaamaan itse keksimiään haasteita ja lähettämään materiaalin meille, jotta voisimme koota niistä yhteisen videon.

Videot olivat kekseliäitä, hauskoja ja paikoin myös liikuttavia. Yksi osallistuja oli rakentanut esteradan olohuoneeseensa, toinen kantoi tukkia metsässä. Ihmiset selvästi halusivat olla osa tapahtumaa, vaikka kisa ei voinutkaan toteutua.

Kooste sai yllättävänkin paljon huomiota – video näytettiin jopa iltauutisten loppukevennyksenä.

Sillä välin me istuimme Simon kanssa kaksin Lapissa talkooporukan mökissä katsomassa videoita ja samoilimme metsissä ihmettelemässä maailmaa. 

Kisaajille ilmoitettiin, että tapahtuma siirtyy seuraavaan vuoteen ja ilmoittautumiset siirretään automaattisesti sinne. 

Meille tilanne oli hankala. Sponsoritulot jäivät saamatta, eikä meillä enää ollut mahdollisuutta sijoittaa tapahtumaan lisää omaa rahaa. Koronatuetkaan eivät koskeneet näin pientä toimintaa.

Koko maailma oli muutenkin sekaisin, ja vuosi tuntui kaikin tavoin kummalliselta. 

Vuodelle 2021 kisa oli jo ilmoitettu pidettäväksi, joten suuntasimme katseet siihen. 

Vuonna 2021 kisa peruttiin jälleen aivan viime hetkellä 50 henkilön kokoontumisrajoituksen vuoksi. Se tuntui absurdilta 15 kilometrin reitillä kansallispuistossa. 

Olimme siirtäneet osallistumiset eteenpäin, emmekä olisi pystyneet niitä palauttamaan. Meille oli kuitenkin kunnia-asia pitää lupaus. 

Kisa järjestettäisiin vihdoin vuonna 2022.

Ensimmäisenä koronavuonna kaksin Lapissa kisaviikolla

Paluu normaaliin

Vuonna 2022 maailma alkoi vihdoin toipua pandemiasta, ja kisa päästiin toteuttamaan. Olimme ajatelleet, että siitä tulisi viimeinen kerta. Meistä alkoi tuntua, ettei meillä enää oikein ollut rahkeita jatkaa.

Kisaviikko ja itse kisapäivä olivat kuitenkin taas juuri niin upeita kuin ennenkin. Tunnelma oli hieno, ja niin kisaajat kuin talkooporukkakin olivat hyvällä mielellä. 

Myös meille kisaviikko on aina ollut vuoden kohokohta – hetki, jolloin pääsee irti normaalista arjesta ja keskittymään täysin kisaan ja ihmisiin sen ympärillä. Yhdessä tekeminen on jotain erityistä. Ja kisaajien ilmeet maalissa palkitsevat kaiken työn.

Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin liikkua huhuja siitä, että kisa olisi loppumassa. Emme olleet itse halunneet mainostaa tapahtumaa viimeisenä, vaikka ajatus oli käynyt mielessä. Olimme nähneet toisen tapahtuman toimivan niin, että sitä markkinoitiin viimeisenä vuotena ja myöhemmin kuitenkin jatkettiin. Moni koki sen harhaanjohtavana, emmekä halunneet toimia samalla tavalla.

Lopulta kävi niin kuin usein käy. Kisaajien ja talkooporukan innostus sai meidät muuttamaan mielemme. 

Olimme nyt saaneet koronan vuoksi kahdesti siirtyneen kisan toteutettua. Ajattelimme, että voisimme vielä kerran kokeilla järjestää tapahtuman normaalisti.

I Scream Tunnelin tekeminen on aikamoinen urakka. Lähes metrin paksuisesta jäästä sahataan irti kymmenittäin valtavia jääkuutioita. Kuutioiden nostaminen vedestä on haastavin osuus.

Suoritusmallia Monkey Bar -esteeltä. Otteen ei kannata lipsua jos haluaa pysyä kuivana. 

Hetkiä matkan varrelta

Vuosien varrelta on jäänyt mieleen monia pieniä hetkiä. Sellaisia, jotka eivät välttämättä näy ulospäin, mutta jotka kertovat paljon siitä, millaista tapahtuman järjestäminen oikeasti on. 

Yksi erityisen mieleenpainuva ja liikuttava hetki Ylläkseltä on jäänyt kirkkaasti mieleen. En kuitenkaan muista varmaksi, minä vuonna se oli. 

Kisapäivää edeltävänä iltana puoli kymmenen aikaan istuimme Simon kanssa kisakeskuksella ja katselimme hieman epätoivoisina lähtö- ja maalialuetta, joka oli vielä kokonaan merkitsemättä. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja suurin osa talkooporukasta oli jo lähtenyt saunomaan ansaitun talkoopäivän päätteeksi. 

Me vain istuimme hetken hiljaa ja mietimme, miten tästä vielä selvitään.

Sitten yhtäkkiä paikalle ilmestyi pieni kulkue. Poikani ystävä Veeti marssi etunenässä, ja hänen perässään tuli muutama muukin avuksi. Lähtö- ja maalialue saatiin nopeasti merkittyä, ja yhtäkkiä kaikki olikin valmista. 

Me pääsimme viimein nukkumaan.

Se oli pieni hetki, mutta juuri sellaisia hetkiä nämä vuodet ovat olleet täynnä – ihmisiä, jotka ilmestyvät paikalle auttamaan silloin kun sitä eniten tarvitaan.

Ensimmäisestä vuodesta mieleen on jäänyt kisaviikko, joka oli niin hektinen, että siitä on itselle jäänyt paljon vain epämääräisiä muistikuvia. Päivät olivat pitkiä ja asioita tapahtui koko ajan niin paljon, että kaikkea ei ehtinyt edes kunnolla käsitellä.

Yhden hetken muistan kuitenkin hyvin. 

Kisapäivä oli ohi ja talkooporukka oli lähdössä saunomaan. Itse olin aivan loppu, mutta yksi asia oli vielä tekemättä: tuloksista piti tehdä postaus. Se tuntui siinä hetkessä ylivoimaiselta. Istuin väsyneenä ja olin aika epätoivoinen. 

Silloin poikani Jesse huomasi tilanteen. Hän istui viereeni ja sanoi rauhallisesti: 

“Tehdään äiti yhdessä.” 

Ja niin me sitten teimme.

Viimeinen vuosi Ylläksellä

Koronakriisin jälkeen olimme siis vihdoin saaneet järjestettyä siirtyneen kisan. Seuraavan vuoden piti olla taas normaali: sellainen, jossa osallistumismaksut jälleen kattavat kuluja ja tapahtuma pääsee palaamaan tavalliseen rytmiin. Tiesimme hyvin, että osallistujien liikkeelle saaminen vie aikaa. Silti olimme valmiit vielä yrittämään.

Sitten tapahtui jotain, mikä muutti tilanteen. Kansallispuiston lupakäsittelijä vaihtui juuri ennen vuoden 2023 kisaa. Uusi käsittelijä oli sama henkilö, joka jo aivan alkuvaiheessa oli suhtautunut kriittisesti tapahtumaan. 

Vuoden 2023 kisa saatiin vielä järjestää, koska siitä oli jo sovittu. Samalla meille kuitenkin ilmoitettiin, että seuraavana vuonna lupaa ei enää myönnettäisi, vaan kisa pitäisi siirtää pois kansallispuiston alueelta. 

Se oli meille käytännössä viimeinen naula arkkuun. 

Juuri se reitti – Kesänkijärvi ja tunturit sen ympärillä – oli alun perin saanut meidät lähtemään koko projektiin mukaan. Ajatus siitä, että kaikki pitäisi rakentaa uudelleen aivan eri pohjalta, tuntui siinä vaiheessa mahdottomalta. Olimme jo muutenkin pohtineet, riittävätkö omat voimamme jatkamiseen.

Niinpä kerroimme vuoden 2023 kisan yhteydessä osallistujille, että tämä olisi viimeinen Winter Warrior Ylläksellä. Julkaisimme myös sosiaalisessa mediassa koostevideon Ylläksen vuosista.

Kisan jälkeen meiltä vielä kyseltiin, voisimmeko kuitenkin jatkaa. Mutta sellaista vaihtoehtoa ei enää ollut. Monelle ei ehkä täysin hahmottunut, kuinka paljon työtä tapahtuman järjestäminen oli vaatinut. 

Vuonna 2023 siis järjestettiin viimeinen Winter Warrior Ylläksellä. 

Ylläksen vuosista jäi meille paljon hienoja muistoja ja suuri kiitollisuus kaikille niille ihmiseille, jotka ovat olleet matkassa mukana.

Myös tunturin huipulla fiilis on uskomaton. Etenkin, kun sinne on kantanut alhaalta asti järkälemäisen jääkimpaleen.

Avantoon voi mennä myös tyylillä

Ajatus Tampereesta ja somehiljaisuus

Jo ennen koronavuosia olimme pohtineet mahdollisuutta järjestää kisa Ylläksen lisäksi myös Tampereella. Tampere on meidän kotikaupunkimme, ja sielläkin olisi mahdollista toteuttaa talvinen estekisa upeissa maisemissa, vaikka Lapin eksotiikkaa ei olisikaan. 

Ajatus oli jäänyt kytemään mielessä. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että tämä kortti olisi vielä pakko katsoa.

Ajattelimme, että Tampereella järjestettävä tapahtuma voisi olla helpommin lähestyttävä. Matkustaminen olisi monelle yksinkertaisempaa ja osallistumisen kynnys matalampi myös niille, jotka eivät ehkä etsi aivan yhtä äärimmäistä haastetta kuin Lapin tuntureissa.

Viimeisen Ylläksen kisan jälkeen julkaisimme kisavideon. Sen jälkeen päätimme pitää somehiljaisuutta. Se kesti lopulta kymmenen kuukautta.

Yksi asia, joka vuosien varrella on tullut hyvin selväksi, on se, kuinka paljon työtä jatkuva läsnäolo sosiaalisessa mediassa vaatii. Tällaiselle tapahtumalle some on käytännössä ainoa tapa tavoittaa harrastajia ja lajista kiinnostuneita ihmisiä ympäri maailmaa.

Mutta näkyvyys ei synny itsestään. Sisältöä täytyy tuottaa jatkuvasti, ja jokaiseen julkaisuun täytyy keksiä jotain kiinnostavaa. Vuosien aikana myös somen luonne muuttui. Alkuvuosina julkaisuja kommentoitiin ja jaettiin paljon herkemmin, mutta myöhemmin yleisön tavoittaminen muuttui selvästi vaikeammaksi.

Siksi se kymmenen kuukauden tauko tuntui todella vapauttavalta. Hetken sai olla ajattelematta kisaa, julkaisuja ja algoritmeja.

Selvitystyö käynnistyy

Ylläksen viimeisen kisan jälkeen aloimme lähes heti selvittää, voisiko Winter Warriorin järjestäää Tampereella. 

Ajatus ei ollut täysin uusi. Olimme jo vuonna 2019 käyneet keskusteluja Tampereen kaupungin edustajien kanssa ja saaneet silloin käsityksen, että tällainen talvinen ulkotapahtuma olisi hyvinkin tervetullut lisä kaupungin tapahtumatarjontaan. Korona kuitenkin sotki suunnitelmat. 

Nyt otimme uudelleen yhteyttä ja aloitimme selvitystyön alusta.

Olimme siinä vaiheessa jo autuaasti unohtaneet, kuinka paljon työtä uuden tapahtuman käynnistäminen oikeasti vaatii. Niinpä huomasimme jälleen kerran aloittavamme alusta, yksi askel kerrallaan.

Ensimmäiset kysymykset olivat hyvin samankaltaisia kuin vuosia aikaisemmin, kun suunnittelimme ensimmäistä kisaa Ylläkselle.

• Missä kisa olisi mahdollista toteuttaa kaupungissa?
• Missä olisi riittävästi tilaa monipuoliselle esteradalle?

• Mihin olisi mahdollista tehdä avantoeste?
• Mihin olisi mahdollista saada luvat – ja miten ne ylipäätään haetaan?

Ylläksellä meillä oli tunturit ja kansallispuisto. Tampereella meillä oli kaupunki. 

Se tarkoitti aivan uudenlaista kokonaisuutta opeteltavaksi. 

Lupa-asioiden selvittely osoittautui yllättävän hankalaksi. Yhteyshenkilöt vaihtuivat, eikä kukaan tuntunut tarkalleen tietävän, millaisia lupia tällaisen tapahtuman järjestäminen vaatisi tai oliko se ylipäätään mahdollista. Se oli meille uusi oppimiskokemus. Kaupunkiympäristössä tapahtuman järjestäminen tarkoittaa väistämättä monimutkaisempaa byrokratiaa kuin tuntureilla ja metsissä. 

Aika nopeasti kävi selväksi, että ainakin yksi välivuosi olisi edessä. 

Kisareitin lisäksi tapahtuman järjestämisessä on yksi aivan välttämätön elementti: kisakeskus. Tarvitaan paikka, jossa on riittävät fasiliteetit, tilaa lähdölle ja maalille sekä mahdollisuus tuoda kisaajat ja yleisö yhteen. Myös avantoesteen olisi hyvä sijaita melko lähellä, jotta maaliin ei olisi sen jälkeen enää liian pitkä matka.

Onneksemme Särkänniemi suhtautui yhteydenottoomme positiivisesti. Aluksi mukana oli hieman epäröintiä, mikä on täysin ymmärrettävää uudenlaisen tapahtuman kohdalla. Keskustelujen edetessä heistä tuli kuitenkin loistava yhteistyökumppani.

Kisan ajankohdan päättäminen osoittautui vielä omaksi erityiseksi haasteekseen. Kisan keskiössä oli kuitenkin alusta asti avanto ja jäällä juokseminen. Se on paitsi ulkomaalaisille osallistujille kiinnostavaa ja eksoottista, myös reitin sujuvuuden kannalta tärkeää. Jää mahdollistaa sellaisia reittiratkaisuja, joita maalla ei olisi mahdollista toteuttaa.

Etelä-Suomessa talvet ovat kuitenkin arvaamattomia. Siksi piti selvittää tarkkaan, milloin olisi pienin riski sille, ettei jää kestäisi. Samalla piti ottaa huomioon myös muita tekijöitä. Valoa pitäisi olla riittävästi, jotta kisa voidaan järjestää turvallisesti. Toisaalta ajankohta ei saisi osua aikaan, jolloin kovat pakkaset olisivat todennäköisimpiä. 

Talvikisan päivämäärän valitseminen osoittautui siis yllättävän monimutkaiseksi palapeliksi, mutta päädyttiin helmikuun loppuun ja askel kerrallaan asiat alkoivat edetä.

Tampere: suunnitelmista toteutukseen

Kun päätös oli tehty, käytännön suunnittelu tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Tampereen kisan suunnittelu palautti hetkeksi saman innon, jota tunsimme aivan alkuvuosina Ylläksellä. Välivuoden aikana oli taas aikaa olla ulkona ja kierrellä tutkimassa mahdollisia kisareittejä. Teimme Simon kanssa useita pitkiä kävelyitä ja nautimme siitä, että saimme tutustua kotikaupunkiimme uudelleen. Olimme muuttaneet Tampereelta pois muutamaa vuotta aikaisemmin, ja sinä aikana kaupunki oli muuttunut paljon.

Ainakin itse rakastuin Tampereeseen uudelleen. Erityisesti Näsijärven jäältä katsottuna kaupunki näyttää upealta. Ranta-Tampella ja Santalahden tapahtumapuisto yhdistävät Näsijärven rantaa keskustaan tavalla, joka tekee koko alueesta yllättävän yhtenäisen. Ja kaikki on kävelymatkan päässä.

Pispalasta löysimme myös aivan uusia polkuja. Hauskana yksityiskohtana kaupungin katuinsinööri vinkkasi meille rautatieradan alittavista pienistä tunneleista, jotka osoittautuivat reittisuunnittelun kannalta varsin hyödyllisiksi. 

Yksi mielenkiintoisimmista paikoista oli kuitenkin Uittotunneli. Se on normaalisti suljettuna, mutta meille avattiin mahdollisuus käydä katsomassa sitä. Tunneli kulkee Pispalan harjun ali ja sen kautta pääsee nopeasti Näsijärven rannalta Pyhäjärven puolelle. Se oli jännä kokemus – ja samalla muistutus siitä, kuinka paljon yllättäviä paikkoja kaupungista löytyy, kun sitä alkaa tutkia hieman eri näkökulmasta.

Meillä oli edelleen se vuosien aikana muodostunut ydinporukka, noin parikymmentä ihmistä, jotka olivat olleet mukana jo pitkään. Lähes kaikki heistä olivat edelleen innokkaasti mukana, mikä oli meille valtavan tärkeää – ja oikeastaan myös edellytys sille, että uskalsimme ylipäätään ryhtyä suunnittelemaan kisan toteutusta uudessa paikassa. 

Suurin osa talkooporukasta oli kuitenkin käytännössä mukana vasta kisaviikolla tai kisapäivänä. Onneksi joukosta löytyi myös muutamia, jotka auttoivat jo suunnitteluvaiheessa sekä viestinnän ja organisoinnin miettimisessä.

Tampereella tuli kuitenkin nopeasti vastaan uudenlainen haaste. Ymmärsimme pian, että kisapäivänä tarvittaisiin noin sata ihmistä, jotta tapahtuma voitaisiin järjestää turvallisesti ja sujuvasti. Se herätti heti kysymyksen: mistä saisimme niin paljon väkeä?

Budjetti ei missään tapauksessa riittänyt maksullisten palveluiden käyttämiseen. Käytännössä kaikki piti toteuttaa talkootyönä. Teimme itse kaiken sen, mitä vain pystyimme – myös täysin talkootyönä. Sitä ei ehkä kaikki ulkopuolelta tulleet edes tajunneet. 

Ystäväpiiristä löytyi jonkin verran lisää väkeä, mutta todelliseksi pelastukseksi osoittautui kaupungin vapaaehtoispankki. Kyseessä on käytännössä kaupungin ylläpitämä sähköpostilista ihmisistä, jotka ovat ilmoittaneet olevansa kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä erilaisissa tapahtumissa. Sen kautta selvisi nopeasti, että on olemassa kokonainen joukko ihmisiä, jotka harrastavat vapaaehtoisena toimimista erilaisissa tapahtumissa.

Lopulta saimme kasaan riittävän suuren talkooporukan. Näin ison kokonaisuuden organisointi ja perehdyttäminen on kuitenkin melkoinen ponnistus. Ei se ole helppoa silloinkaan, kun kaikki on hyvin suunniteltu – saati silloin, kun järjestäjätkin vielä opettelevat asioita samalla kun tekevät.

Emmehän mekään vielä tarkalleen tienneet, miten kaikki lopulta toimisi tai mikä olisi käytännössä mahdollista. Isossa vapaaehtoisporukassa on luonnollisesti monenlaisia odotuksia ja näkemyksiä siitä, miten asioita pitäisi tehdä. Koska kyse on vapaaehtoistyöstä, mitään ei myöskään voi varsinaisesti vaatia. Lisäksi suuri osa ihmisistä oli meille täysin vieraita, joten emme voineet olla varmoja, mitä odottaa tai kuinka moni lopulta päättäisi olla tulematta paikalle.

Olemme joka vuosi tehneet palautekyselyn sekä osallistujille että talkooporukalle. Tavoitteena on ollut kehittää tapahtumaa jatkuvasti eteenpäin.

Ehkä meille on ollut jopa vähän liiankin tärkeää, että jokaiselle jäisi hyvä kokemus. Haluamme, että kisaajat kokevat elämyksiä ja saavat osallistumismaksulleen vastinetta. Samalla toivomme, että talkooporukalla on mukavaa, koska he lahjoittavat tapahtumaan omaa aikaansa.

Todellisuudessa kaikkia on kuitenkin mahdotonta miellyttää. Palautteessa tulee väistämättä esiin myös ristiriitaisia näkemyksiä. Esimerkiksi viestinnästä ja perehdytyksestä osa koki, että sitä oli liian vähän, kun taas toiset puhuivat infoähkystä. Se kuvastaa hyvin sitä, miten erilaisia odotuksia ihmisillä voi olla.

Tampereen kisan mainosjuliste

Ratamestarin haasteet

Kisareitin ja esteiden suunnittelu on oma taiteenlajinsa. Winter Warriorissa siitä on vastannut pääasiassa Simo, vaikka ideoita toki pallotellaan yhdessä. Monipuoliset ja sopivan haastavat esteet ovat OCR-kisassa oikeastaan kaikkein tärkein asia. Kisan pitäisi olla riittävän vaativa kovimmillekin urheilijoille, mutta samalla sellainen, että jokaisella osallistujalla on mahdollisuus voittaa itsensä ja päästä maaliin.

Reitti ja esteet täytyy kuitenkin pystyä toteuttamaan hyvin lyhyessä ajassa. Kaikki rakennetaan ja merkitään muutamassa päivässä ennen kisaa ja puretaan pois vuorokauden sisällä tapahtuman jälkeen. Se tarkoittaa jatkuvaa suunnittelua ja yhteistyötä. Tarvitaan kumppaneita, jotka auttavat esteiden rakentamisessa tai lainaavat tarvittavia välineitä. Lisäksi tarvitaan luvat siihen, mitä missäkin saa tehdä.

Tässä on jatkuvasti pieni muna–kana -tilanne. Lupia varten pitäisi osata kertoa hyvissä ajoin tarkasti, mitä aiotaan tehdä. Mutta yksityiskohtien selvittäminen vaatii paljon työtä, kokeilua ja suunnittelua.

Talvikisassa täytyy lisäksi varautua siihen, että olosuhteet voivat muuttua nopeasti. Tämä riski realisoitui heti ensimmäisenä Tampereen vuonna. Talvi oli poikkeuksellinen ja jäätilanne heikko. Vielä pari viikkoa ennen kisaa kaikki kuitenkin näytti hyvältä. 

Talvikisassa yksi tärkeä turvallisuuskysymys liittyy kenkiin. Olemme aina kieltäneet nastakengät, koska ruuhkaisilla esteillä kisaajat voivat helposti potkaista tai astua toisen päälle kiivetessä tai ryömiessä. Sitten sää muuttui äkillisesti. Kadut muuttuivat vaarallisen liukkaiksi, ja jouduimme tekemään päätöksen sallia nastakengät. Se tarkoitti samalla muutoksia myös joihinkin esteisiin.

Varsinainen kierrepallo tuli kuitenkin kisaviikolla. Sään lämpeneminen herätti epäilyn siitä, kestävätkö jäät. Useana yönä ei nukuttu kovin paljon, kun kaiken muun työn ohella Simo kiersi mittaamassa jään paksuutta ja mietimme, mitä pitäisi tehdä. 

Lopulta, vain kaksi päivää ennen kisaa, jouduimme toteamaan, että reitti täytyy muuttaa radikaalisti. Suunniteltu Näsijärven selän ylitys ei olisi ollut turvallinen.

Olimme kyllä alun perin miettineet myös vaihtoehtoisia reittejä, mutta koska tilanne vielä pari viikkoa ennen kisaa näytti hyvältä, emme käyttäneet rajallisia resurssejamme useiden vaihtoehtojen tarkempaan suunnitteluun ja lupien hakemiseen. Jo yhdenkin reitin suunnittelu oli työlästä, ja Tampereella lisähaasteita toivat myös tietyömaat ja kaupunkiympäristön rajoitteet.

Lisäksi suurin osa talkooporukasta saapui paikalle vasta kisapäivänä. Heidät piti perehdyttää tehtäviinsä ja reittiin vasta silloin paikan päällä. Siksi viime hetken muutokset olivat aina myös viestinnällisesti iso haaste.

Pakollisista viime hetken reittimuutoksista seurasi yksi suuri ongelma. Reittiä ei ehditty merkitä riittävän selkeästi. Osa kisaajista ei pystynyt kaikissa kohdissa seuraamaan reittiä suunnitellusti, mikä aiheutti ymmärrettävästi harmia. Se oli meille järjestäjinä vaikea hetki. Olimme yrittäneet tehdä parhaamme haastavassa tilanteessa, mutta tiesimme samalla, että reitin merkintä on yksi niistä asioista, joiden pitäisi toimia täydellisesti.

Kaikesta huolimatta kisa kokonaisuudessaan onnistui hyvin, ja palaute oli sekaannuksista huolimatta todella positiivista.

Ylläksellä emme koskaan julkaisseet tarkkaa reittiä tai esteitä etukäteen. Reitti muodostui lopullisesti vasta kisaviikolla, ja olosuhteet vaikuttivat siihen paljon. Tunturimaastossa tällainen joustavuus oli mahdollista.

Kaupungissa tilanne on kuitenkin toinen. Reittiä ei voi muuttaa samalla tavalla viime hetkellä, ja lupien sekä turvallisuuden vuoksi suunnitelmien täytyy olla huomattavasti tarkemmin määriteltyjä etukäteen. Lisäksi suuren talkooporukan vuoksi on tärkeää, että reitit ja esteet on kuvattu hyvissä ajoin selkeästi. 

Kisaajien palautteessa toistui tuttu ristiriita. Moni olisi toivonut, että tarkka reitti olisi ollut tiedossa hyvissä ajoin ennen kisaa. Toisaalta osa ihmetteli, miksi emme olleet varautuneet paremmin viime hetken muutoksiin.

Talvikisassa nämä kaksi asiaa ovat kuitenkin usein keskenään ristiriidassa. Mitä tarkemmin reitti lyödään lukkoon etukäteen, sitä vaikeampi on reagoida nopeasti muuttuviin olosuhteisiin. Se on yksi niistä tasapainotteluista, joita tällaisen tapahtuman järjestämisessä joutuu jatkuvasti tekemään.

Yksi pieni yksityiskohta tulee vielä mieleen – ehkä vähän hauskakin esimerkki siitä, mihin kaikkeen täytyy varautua. Full Warrior -sarjan reitti kulkee osittain myös Kaupin metsäalueella. Kisapäivän aamuna sen alueen reittivalvojat kuitenkin ihmettelivät, missä reitti oikein menee. Yön aikana joku oli käynyt repimässä reittimerkinnät pois. 

Onneksi kyseisen alueen tiiminvetäjä oli kokenut konkari. Hän sai tilanteen nopeasti hallintaan ja merkinnät takaisin paikoilleen. Aamun aikana sama mies kuulemma yritti vielä uudelleen poistaa merkkejä, joten metsässä käytiin hetkellisesti oma pieni kilpajuoksunsa.

Tällaiset tilanteet kuuluvat tapahtumajärjestämiseen – asioita tapahtuu, joihin ei yksinkertaisesti voi etukäteen varautua.

Kisa ohi

Ensimmäinen Tampereella järjestetty kisa oli lopulta ohi.

Päällimmäinen tunne oli valtava helpotus. Pitkän valmistelun, viime hetken muutosten ja monien epävarmuuksien jälkeen kaikki oli lopulta sujunut hyvin.

Tärkeintä oli, että kisa saatiin vietyä läpi turvallisesti. Tällaisessa tapahtumassa se on aina järjestäjille suurin huoli. Tänäkin vuonna vältyttiin haavereilta – sekä kisaajien että talkooporukan osalta.

Paitsi että… Kisan jälkeen viimeistä estettä purettaessa Simo kaatui liukkaalla ja taittoi pahasti sormensa. Mutta se on jo ihan oma tarinansa.

Kisapäivän iltana järjestetty palkintojenjakotilaisuus oli lämminhenkinen. Yksi erityisen liikuttava hetki jäi mieleen, kun Puolasta kisaan matkustaneet osallistujat pitivät puheenvuoron. He kiittivät tapahtumasta ja sanoivat tietävänsä hyvin, kuinka paljon työtä tällaisen kisan järjestäminen vaatii.

Ainakin minulle oli selvää, että tätä ei voi jättää yhteen kertaan.

Palkintojenjakotilaisuus ensimmäisen Tampereen kisan jälkeen

Juoksua Näsijärven jäällä

Taloudelliset realiteetit

Vaikka raha ei ole meille missään vaiheessa ollut toiminnan motiivi, on se silti väistämätön realiteetti. Jotta toimintaa voi jatkaa vuodesta toiseen, sen pitäisi ainakin jollain tavalla olla taloudellisesti kestävää. Tällaisen kisan talous on haastava, koska työmäärä on suuri suhteessa osallistujamäärään. Reitin rakentaminen, esteet, turvallisuus, toimitsijat ja koko tapahtuman logistiikka tarkoittavat käytännössä valtavaa määrää työtunteja.

Elantoa tällaisesta tapahtumasta ei syntyisi ilman todella suurta kokonaisuutta – kuten maailmanlaajuiseksi kasvanut Spartan. Kannattavaksi tapahtuman voisi kuitenkin saada, jos osallistujamäärä kasvaisi useisiin satoihin tai jopa tuhanteen tai kahteen.

Tampereella se voisi olla mahdollista.

Suomessa on nähty, että estejuoksukisat voivat kerätä suuria osallistujamääriä. Helsingissä järjestetyssä Tough Viking -kisassa osallistujia oli aikanaan jopa viisi tuhatta, ja Lahdessa ensimmäinen Spartan-kisa sai yli kolme tuhatta osallistujaa. Ne ovat kuitenkin kesäkisoja, jolloin osallistumisen kynnys on huomattavasti matalampi.

Talvikisa on toisaalta jotain muuta. Se on uniikki ja monelle juuri siksi kiinnostava. Vetovoimasta kertoo myös se, että Tampereen kisaan osallistujia tuli lähes kahdestakymmenestä eri maasta, vaikka aluksi epäilimme riittääkö Etelä-Suomen eksotiikka verrattuna Lappiin.

Vaikka mitään varsinaisia lupauksia ei ollut annettu, meille oli syntynyt käsitys, että Tampereen kaupunki voisi jollain tavalla tukea tapahtumaa – jos ei suoraan taloudellisesti, niin esimerkiksi markkinoinnin kautta. Olimme kuitenkin saaneet ymmärtää, että talvinen ulkotapahtuma olisi jotain sellaista, mitä kaupunkiin halutaan lisää. 

Todellisuus osoittautui hieman toisenlaiseksi.

Ensimmäisen Tampereen kisan kohdalla yritimme selvittää mahdollisuuksia saada tapahtumalle jonkinlaista tukea. Meillä oli mielessä Ylläksellä kuultu neuvo: kolmas vuosi näyttää tapahtuman todellisen potentiaalin. Tiesimme siis jo etukäteen, että tapahtuman kasvattaminen kannattavaksi veisi aikaa. Tarvitsisimme alkuvaiheessa tukea, että kisa voisi kasvaa.

Myös sponsorien hankkiminen on helpompaa silloin, kun tapahtuma on jo suuri ja näkyvä. Uuden tapahtuman kohdalla on vaikea luvata näkyvyyttä, jota sponsori luonnollisesti odottaa.

Yritimme selvittää, mitä tukia tällaiselle tapahtumalle voisi hakea ja minkä kanavan kautta. Osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi edes saada selville, mitä vaihtoehtoja olisi olemassa. Suoraan tällaiselle toiminnalle sopivaa tukimuotoa ei tuntunut olevan, eikä oikein ollut selvää, mistä asiasta pitäisi kysyä ja keneltä.

Lopulta, vähän ennen kisaa, meitä pyydettiin täyttämään niin sanottu suurtapahtumalomake, jotta asia voitaisiin käsitellä sen kautta. Se tuntui hieman erikoiselta, koska emme missään nimessä olleet järjestämässä suurtapahtumaa. Kiireen keskellä täytimme kuitenkin työlään lomakkeen. Vasta tapahtuman jälkeen saimme kuulla, että asian käsittelyyn ei ollut aikaa, ja että seuraavana vuonna kisa olisi hyvä saada ajoissa käsittelyyn.

Aloimme siis hyvissä ajoin selvittää tukimahdollisuuksia toista vuotta varten. Jälleen meitä pyydettiin tekemään suurtapahtumille tarkoitettu hakemus. Meille kerrottiin, että meidät oli päätetty käsitellä siinä kategoriassa. Tämän jälkeen viesteihimme ei kuitenkaan saatu vastausta pitkään aikaan. Vasta vähän ennen kisaa, kun kysyimme vielä uudelleen asian perään, saimme lopulta vastauksen. Nyt viesti oli, että meille sopivaa tukimuotoa ei tällä hetkellä ole olemassa – ehkä sitten ensi vuonna.

Siinä vaiheessa päätös alkoi olla selvä: vuoden 2026 kisasta tulisi viimeinen, ainakin tässä muodossaan. Päätimme keskittyä siihen, että tapahtumasta tulisi mahdollisimman hyvä kokemus kaikille – kisaajille, talkooporukalle, yhteistyökumppaneille ja myös meille itsellemme. Ajatus oli päättää tämä tarina hyvillä mielin ja jättää siitä mukavat muistot.

Winter Warrior Finland 2026

Olimme ensimmäisen kisan jälkeen yhteydessä kaikkiin yhteistyötahoihin ja kävimme läpi kokemuksia ensimmäisestä vuodesta. Tärkeintä oli, ettei mistään suunnasta tullut varsinaisesti negatiivista palautetta. Kaupunginkaan suunnalta ei nähty tarvetta erilliselle palautekeskustelulle. Se antoi meille vahvan signaalin siitä, että tapahtumalle oli tilaa ja että sitä voitiin jatkaa.

Tiesimme myös, että toinen vuosi olisi monella tavalla helpompi. Peruskuviot olivat nyt olemassa: reitti, kisakeskus, yhteistyötahot ja käytännön järjestelyt. Samalla sapluunalla tapahtuma voitaisiin toteuttaa huomattavasti pienemmällä työmäärällä kuin ensimmäisellä kerralla. Meillä oli jo kokemusta siitä, miten tapahtuma käytännössä toimii. Lisäksi mukana oli tiiminvetäjiä, jotka olivat olleet mukana jo ensimmäisenä vuonna ja tiesivät, mistä on kyse. Heille pystyimme antamaan aidosti vastuuta eri osa-alueista, mikä kevensi merkittävästi omaa työtaakkaamme.

Toisena vuonna päätimme muuttaa myös talkooväen perehdytystä hieman. Tarjosimme selkeästi erilaisia vaihtoehtoja osallistumiseen ja yritimme tehdä kokonaisuudesta joustavamman.

Lisäksi meillä oli nyt jo vakiintuneita yhteistyötahoja, joiden kanssa yhteistyö sujui luontevasti. Kun ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät, miten tapahtuma toimii, moni asia hoituu paljon helpommin. 

Se teki koko tekemisestä myös mukavampaa. Tiesimme jo paremmin, missä sudenkuopat olivat, ja osasimme varautua niihin eri tavalla.

Kun ilmoittautuminen avattiin, se näkyi heti. Ensimmäisinä päivinä ilmoittautumisia tuli noin 50 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna samaan aikaan. Se tuntui hyvältä merkiltä. Tapahtuma alkoi selvästi löytää yleisönsä.

Helposti lähestyttävän Fun-sarjan viestimisessä emme kuitenkaan oikein onnistuneet. Vaikka sarja oli tarkoitettu matalamman kynnyksen vaihtoehdoksi, se ei tavoittanut osallistujia toivotulla tavalla, ja kokonaisosallistujamäärä jäi edelleen hieman liian pieneksi.

Tänä vuonna sattui myös hieman huonoa tuuria tapahtumien ajankohdan kanssa. Samalle päivälle osui useita muitakin tapahtumia, joista erityisesti suuri UMK-tapahtuma vaikutti ainakin talkootyövoiman saatavuuteen. On myös mahdollista, että se vei osan potentiaalisista osallistujista erityisesti juuri Fun-sarjan puolelta.

Luontoäitikin päätti jälleen kerran laittaa hieman kapuloita rattaisiin. Juuri ennen kisaa oli tautiaalto, joka kaatoi viime metreillä ison joukon talkooväkeä petiin. Samalla sää päätti tehdä omat temppunsa. Talvi oli ollut muuten huikea. Poikkeuksellisen pitkä pakkasjakso oli kasvattanut jään todella paksuksi, joten jään kestävyyden suhteen ei ollut mitään huolta. 

Mutta aivan viime hetkellä sääennusteet muuttuivat. Lämpö nousi nopeasti ja parissa päivässä lumet sulivat niin, että jälleen oli vaarallisen liukasta. Järven jäällä oli pahimmillaan polviin asti vettä. Kisan perumista emme kuitenkaan edes harkinneet. Teimme sen sijaan muutamia muutoksia reittiin ja esteisiin. Pari estettä poistettiin kokonaan, koska ne olivat muuttuneet liukkauden vuoksi liian vaarallisiksi.

Olosuhteet näkyivät kuitenkin heti lähtöpaikalla. Lähtöviivalle kuljettiin järven jäälle kahlaamalla vedessä, joten kisaajilla kengät olivat valmiiksi läpimärät ennen kuin kisa oli edes alkanut.

Onneksi kyseessä on kuitenkin Winter Warrior Finland – ja kurjat olosuhteet kuuluvat tavallaan kisan henkeen.

Tällä kertaa keskeytyksiä tuli jonkin verran kylmän ja väsymyksen vuoksi, mutta kokonaisuutena kokemus oli monelle ikimuistoinen. Tällaisessa kisassa pätee usein yksi asia: mitä rankempi reitti ja mitä haastavammat olosuhteet, sitä makeammalta maaliin pääsy tuntuu – ja sitä vahvemmaksi muistot myöhemmin muodostuvat.

Olimme jo päättäneet, että tämä kisa jäisi viimeiseksi. 

Lopullinen niitti oli ollut se, että kaupunki ei tukenut tapahtumaa taloudellisesti. Ilman sitä tapahtuman jatkaminen ei tuntunut enää realistiselta. Siksi päätimme keskittyä siihen, että viimeisestä kisasta tulisi mahdollisimman hyvä kokemus kaikille.

Halusimme, että kisapäivästä jäisi hieno muisto niin kisaajille, talkooporukalle kuin yhteistyökumppaneillekin. Ja ehkä tällä kertaa myös meille itsellemme – että ehtisimme edes hetken olla ulkona ja aistia tapahtuman tunnelmaa. 

Luotin siihen, että kisakeskuksessa kaikki sujuu osaavien vapaaehtoisten käsissä, ja tällä kertaa ehdin itsekin olla enemmän paikalla seuraamassa tapahtumaa. Sain olla mukana katsomassa jokaisen lähdön ja lopuksi vielä lähettämässä matkaan kaksi urheaa kisaajaa, jotka jaksoivat oman kisansa jälkeen lähteä vielä Double Warrior -kierrokselle. Simo lähti heidän kanssaan juoksemaan.

Itse kuljin mukana vaelluskengissä. Ne pitivät sukat kuivina melkein loppuun saakka.

Upea päivä.

Oman kumiankan etsintää

2026 kisan voittajan Joni Salorannan taidonnäytettä viimeiseltä kiipeilyesteeltä juuri ennen maalia

Meidän välinen dynamiikka ja työnjako

Meidän roolimme tässä projektissa olivat alusta asti hyvin erilaiset.

Simo on kisan näkyvä keulahahmo – se, joka itse kiertää kisoissa kasvot maalattuna, Suomen lippu kädessä ja nauttii siitä, että saa vetää itsensä ja muut äärirajoille. Olen itse osallistunut talviseen OCR kisaan vain kerran – kevyempään sarjaan. Silloin sovin poikien kanssa etukäteen, että he kantavat minut kylmän veden yli.

Simo on myös ratamestari. Hän nauttii teknisistä haasteista ja siitä, miten esteitä ja reittejä voidaan rakentaa niin, että ne ovat samaan aikaan turvallisia, luovia ja riittävän haastavia kovimmillekin urheilijoille.

Yksi hyvä esimerkki tästä on atlaskuulat. Kisassa käytetyt 50 ja 30 kilon betonipallot eivät tulleet valmiina mistään. Hankimme 3D-tulostimen, jolla Simo suunnitteli ja tulosti muotit, ja valoi pallot itse betonista. Se oli useiden viikkojen projekti.

Minä taas olen enemmän se ihminen, joka miettii miten kaikki tämä oikeasti saadaan järjestettyä: luvat, viestintä, aikataulut, talkooporukka, yhteistyökumppanit ja kaikki ne sadat pienet asiat, jotka eivät kisapäivänä näy kenellekään.

Olemme joskus vitsillä julkaisseet kuvan, jossa Simo on avannossa ja minä seison reunalla raippa kädessä. Se ei ehkä ole täysin väärä kuva työnjaosta.

Me Ylläksellä

Ensimmäisen kisan jälkeinen helpotus

Tärkeä ydinporukka

Alusta saakka mukana on ollut myös Sami, yksi Sikaniska-porukasta. Hän on ollut monessa kohtaa se ihminen, joka keksii kaikkein hullummat ideat – ja vielä toteuttaakin ne. Sopivasti huumorilla. 

Yksi legendaarisimmista virityksistä oli Ylläkselle ilmestynyt “ice cube machine”. Se oli laite, jolla nostettiin avannosta jääkuutioita. Talvikisassa avanto ei synny ihan noin vain. Kun jäätä on yli metri, sitä ei ihan lapiolla tai kirveellä availla. Ilman järeitä työkaluja se on käytännössä mahdotonta. Sami ratkaisi ongelman rakentamalla oman virityksen jääkuutioiden nostamiseen avannosta. Se näytti vähän siltä kuin joku olisi rakentanut teollisuuslaitteen keskelle tunturimaisemaa.

Tällainen luovuus on ollut osa Winter Warriorin henkeä alusta asti.

Erityisen kiitollinen olen pojalleni ja miniälleni. 

Vuosien varrella he ovat olleet yhä enemmän mukana myös siinä näkymättömässä työssä, jota tapahtuman järjestäminen vaatii ympäri vuoden. Heidän panoksensa on ollut meille valtavan tärkeä.

Matkan varrella mukana on ollut myös suuri joukko muita ihmisiä: ystäviä, talkoolaisia ja yhteistyökumppaneita. Ilman heitä tätä tapahtumaa ei olisi koskaan syntynyt.

En lähde tässä nimeämään kaikkia erikseen, mutta olemme kiitollisia jokaiselle, joka on tavalla tai toisella ollut mukana rakentamassa Winter Warrioria.

Yllättävän moni on kuvitellut tämän olevan meidän työtämme. Minulta kysyttiin hiljattain, mitä aiomme tehdä seuraavaksi. Vastasin, että ajattelin panostaa pitkästä aikaa omiin harrastuksiin ja ehkä lomaillakin ilman pitkiä todo-listoja.

Ensimmäisinä vuosina kuutiot nostettiin aiemmin mainitulla laitteella ”Ice Cube Machine”. Laite oli laskettelusuksien päälle kasattu runko, jossa oli käsikäyttöinen vinssi. Laite liu’utettiin jääkuution viereen ja kuutio vinssattiiin ylös. Viimeisinä vuosina vedimme kuutiot ylös moottorikelkalla. Se oli huomattavasti nopeampi tapa.

Jääkuutioiden hinaamista nostamisen jälkeen. 

Mitä jäi käteen

Joskus minulta kysytään, kaduttaako. Kun miettii kaikkea siihen käytettyä aikaa, energiaa ja myös omaa rahaa, voisi ehkä ajatella niin. Totuus on kuitenkin, että en oikeastaan kadu mitään.

Winter Warrior on tuonut elämääni valtavan määrän ihmisiä, kokemuksia ja tarinoita, joita muuten ei olisi koskaan syntynyt. Olen nähnyt, miten ihmiset ylittävät itsensä, miten vapaaehtoiset tekevät yhdessä töitä täysin pyyteettömästi ja miten pienikin tapahtuma voi merkitä osallistujille yllättävän paljon.

Se on myös opettanut paljon ihmisistä. Vapaaehtoistyöhön perustuva tapahtuma ei toimi käskemällä, vaan luottamuksella, innostuksella ja sillä, että ihmiset kokevat olevansa osa jotain yhteistä.

Ja ehkä tärkeimpänä: olen oppinut, että kaikkea ei tarvitse tehdä täydellisesti, jotta siitä voi tulla merkityksellistä.

Jos joku joskus miettii, kannattaako tällaisen tapahtuman järjestämiseen ryhtyä, vastaus on ehkä tämä: Se on paljon vaikeampaa kuin osaa etukäteen kuvitella, mutta parhaimmillaan myös paljon arvokkaampaa.

Jos hyppäisin ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun Simo tuli kotiin Tough Guy -kisasta ja alkoi innostuneena puhua siitä, miten hienoa olisi järjestää tällainen kisa Suomeen…

luultavasti vastaisin ihan samalla tavalla kuin silloin.

“No tehdään se.”

Näiden vuosien aikana tapahtuma on ollut meille paljon enemmän kuin pelkkä kisa. 

Se on ollut yhteinen projekti, seikkailu ja valtava määrä yhdessä tehtyä työtä.

Tulevasta ei koskaan tiedä. Meillä on taipumus innostua.

Mutta ainakin tässä muodossa tämä tarina sai arvoisensa päätöksen.

Minä ja virallinen kisamaskotti Obelix